sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Ja ensiks mä kiukuttelin


Mökkeily, mä pidän siitä. Tai ainakin luulin niin...

Mä olen aina tiennyt, että mun loman aikana sää on hyvä. Siis se on oletus. Sitten mulla on sitkeä oletus, että vuokramökki on parempi vaihtoehto kuin oma. Näin olen vapaa ja vastuuton. Ja vielä oletan, että mökki täyttää tarpeeni (ja oletan että vaikka mieleni muuttuu, niin tarpeeni muutokset joku tyydyttää silti ;-))

Mutta mitä ihmettä nyt tapahtui?

Mökki, sinne matkaaminen oli hauskaa ystävien ja hotellimutkan kautta. Emäntä oli ystävällinen ja mökki oli pieni, mutta kivan näköinen ulkoa, ranta oli upea, aurinko paistoi ja rauhallisuus huokui elämässäni.

Vaikka olin tiennyt, että mökki olisi pieni, niin että näin pieni. Ihanko totta? Että täällä on jotain hevosmuurahaisia sisällä? Niitä on talon ulkoseinä valtoimenaan ja ne tulevat raoista sisään. Ai että edelliset asukkaat eivät ole kertoneet niistä? 

Hengitin sisään ja ulos. OK, näillä mennään.

Sitten muuttui tuulen suunta ja tuli ukkonen. Ihan jees, mikäs siinä. Ai meni sähköt, no kaipa ne tulee pian takaisin. ...voisitko kulta soittaa sille emännälle, josko näin pitkästä katkoksesta pitäisi ilmoittaa jonnekin. Missäs se rikkalapio on, pitää taas viedä noita murkkuja ulos. Eiköhän käydä nukkumaan...

Ja aamuyöstä sähköt palasivat, muurahaiset elivät edelleen villeinä talossa ja myrkky haisi nenääni ja päänsärky paheni. Aamulla tuuli niin kovasti, että tukka meinasi irrota päästä, kun avasin ulko-oven. Kolmantena päivänä, kun tuuli vieläkin pirusti ja muurahaiset olivat edelleen kuin kotonaan (tosin vähenevässä määrin) alkoi tämä nainen kiehua.

Istuin kahvilla ulkoterassilla vuorattuna vaatteilla. Kiukuttelin miehelle säästä, muurahaisista, tuulesta ja isosta järvestä. Siitä, että kasseja piti kantaa terassille ja sisälle, riippuen missä oltiin. Ja sitten kiukuttelin vielä lisää, koska mies selvästi nautti mökkilomasta, sitä ei häiritse puolentoista sentin mittaiset ötökät, sitä ei rankkakaan tuuli heivauta mihinkään, pienenpienenpieni mökki ei tuntunut missään ja uimassa se kävi vaikka viimeisetkin ihokarvat olisi tuuli puhaltanut irti. Siis Sä nautit, mä näen sen, mut Mä en nauti. Joo, mä tiedän, että tää on mun ongelma ei sun. Mutta jos Huomenna Ei Paista Aurinko ja ole Tyyni Sää Niin MÄ Lähden Pois Ennen Kuin Viikko Tulee Täyteen!

En tiedä ketkä kaikki kuulivat kiukutteluni. Mieheni tietysti, mutta ehkä minäkin. Mökötin vielä varmuuden vuoksi hetkisen hiljaa. Sitten katsoin taivaalle, aurinko pilkotteli siellä. Tuuli edelleenkin, mutta jo vaimeammin. Päätin ruveta sitkeäksi. Mun loma, ja mähän pidän hauskaa. Vedin bikinit päälle. Otin uimapatjan ja lähdin vesimittareiden kaveriksi kellumaan järvelle.

Ja sitten loppui tuulen tuiverrus, tuli aurinko ja lämmin sää. Toiseksi viimeisenä päivänä oli vain yksi muurahainen sisällä. Matkassamme oli siis kuitenkin paljon naurua, yhdessäoloa, saunomista, uimista, grillailua, lukemista ja reilusti riippukeinussa löhöilyä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin =)

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Leffassa: Norwegian Wood

Erään iloisen päivän päätteeksi lähdettiin miehen kanssa elokuviin. Leffa alkoi myöhään illalla ja hyvä niin...

Tarina alkaa Watanabesta ja hänen läheisistä ystävistään Naokosta ja Kizukista. Ystävysten elämä muuttuu ratkaisevasti Kizukin tehdessä 17 -vuotiaana itsemurhan. Tapahtuneen jälkeen Watanabe muuttaa Tokioon opiskelemaan yrittäen päästä jaloilleen hyvän ystävänsä menetyksestä.

Naoko ja Watanabe
Watanabe ja Naoko tapaavat myöhemmin ja heidän ystävyytensä muuttuu ja syvenee. Naokon mielenterveys ei kuitenkaan ole kunnossa, sillä hän ei selvinnyt Kizukin menetyksestä ja alkava rakkaus Watanabeen tuntuu vain mutkistavan tilannetta. Samoihin aikoihin Watanabe tapaa yliopistolla itsevarman ja hauskan Midorin ja elämä kahden erilaisen naisen välissä alkaa tuntua nahoissa.

Viekö rakkaus viattomuuden? Kyllä, varmaankin. Rakkaus ei ole aina kivutonta. Ei ainakaan tässä elokuvassa.

Kuvat ovat sanoinkuvaamattoman kauniita.
Näyttelijätkin ovat kauniita.
Musiikki ja hiljaisuuskin.

En halua kertoa elokuvasta enempää. En halua, enkä oikein pystykään. Jos yhtään tuntuu siltä, että japanilainen elokuva voisi kolahtaa, niin kannattaa suunnata elokuvateatteriin.

Olen kahdesti ollut sanaton salista poistuttuani. Tämä oli toinen niistä elokuvista. Tiedän olevani joskus liian herkkä, mutta tässä elokuvassa oli jotain todella pysäyttävää ja kaunista. Vasta seuraavana päivänä kykenin keskustelemaan leffasta ja sittenkin hyvin vähin sanoin.




Valitsin tarkoituksella sellaisen trailerin, joka ei paljasta kaikkea. Näin nimittäin ainakin kahdesti trailerin ennen elokuviin menoa ja sen myötä tiesin liikaa mitä tuleman pitää.

Ohjaus: Tran Anh Hung
Watanabe ... Kenichi Matsuyama
Naoko ... Rinko Kikuchi
Midori ... Kiko Mizuhara

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Valtatien valloitusta

Eilen myöhään illalla korkkasin sellaisen pienen pullon pyöreän ison korkin. Ja sain juomakseni kylmää, hapokasta, vaaleanpunaista, kuplivaa ja niin makeaa!

Nam!

Yksin, illalla ja miksi ihmeessä?

Siksi, että sain ystäviltäni houkutuksen, johon osallistuin ja nyt olen ensimmäisen kerran yksinäni ajanut jonnekin kauemmas, suhannut motarilla, seikkaillut uuden osoitteen luo ja löytänyt perille. Nautin vihdoinkin autolla ajosta ja siitä, että pääsen sinne minne haluan, omin avuin.

Vaikka syyskuussa paniikin tunteen vallassa toivoin parannusta vuoden päähän, niin en oikeasti uskonut tämän olevan näin hauskaa ja vapauttavaa.

Teen ja toimin
vaikken aina luotakaan itseeni
ja joka kerta huomaan,
että pystyn, voin ja osaan.

Kuljen vanhan uskomuksen viereen uutta polkua. Ei, kun valloitan uutta valtatietä, sellaista joka kutkuttaa kylkiäni ja mieltäni.

Skool teille ihanat ystävät, jotka houkuttelitte luoksenne. Olen iloinen teistä. Olen iloinen itsestänikin =)

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Liplattelua onnellisten laivojen kupeessa

Läps läps, sanoivat tossuni.
Lip lap, olisi meri kenties vastannut minulle, mutta lokit pitivät karaokehetkeään ja nuppi oli tiukasti kaakossa. 

Päästin lokeista irti ja pääni sanoi Vau! sillä näin upean valkoisen kyljen, linjakkaan muodon ja nimen Utopia.

Pitääkö laivalle vieläkin antaa naisen nimi? Ehkä tasa-arvo on laajentunut pinnalla kelluviin esineisiin...

Utopia, hieno laivan nimi. Jos se on nainen, niin se on kaunis, jos se on mies niin se on komea. Ehkä tuo Utopia onkin vain unelma, sellainen kangastus tai auringon häikäisemä liike, joka näkyy merellä satunnaisesti. Mutta minä näin sen, etelärannassa eräänä keskiviikkoiltana...

Läps, läps... Lip lap...

Vau!

Utopia oli lähtenyt seuraavalle matkalleen ja uusi laiva oli saapunut satamaan.

Sen nimi oli Vive La Vie.

Päästääkö kaupunki Eteläsataman vieraslaituriin vain sellaiset laivat, joilla nimi on kaunis ja muotokin sutjakkaan linjakas =)

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Kuka saa syödä mun herkut

Kävelin pitkästä aikaa kauppatorin läpi ja näin siellä jäätelökioskin yläpuolella paljon puhutun lokkiverkon. Huomasivatko jäätelön ostajat verkkoa, en tiedä, mutta jäätelöitä seurailivat kiihkeästi taivaan lentotaiturit.

Lähestyin torin laitaa ja katselin kuinka mies odotti liikennevalojen vaihtumista. Tai oikeastaan katselin hänen yläpuolellaan olevaa lokkia, joka pysytteli kuin sateenvarjo pään päällä. Rauhallisesti se odotti, josko mies vihdoin ottaisi kätensä suojaamasta tötteröä...

Miten lienee käynyt. Mies suuntasi esplanadille päin. Ehkä se meni sinne bongaamaan. Nykyään bonglailua tapahtuu sielläkin monenlaista ;-)
Miehet - naiset - miehet - naiset - lokit - jäätelöt - lapset - jäätelöt - lokit...

Ajattelin sitten itsekin nauttia kesäillasta. Kluuvikadulla istahdin lasilliselle ja sen seuraksi otin iloisen myyjän suositteleman suklaamarja-leivoksen. Hyvin sointui yhteen, viini ja leivos. Kannattaa kokeilla.

Pariisitarta tuskin lokit häiritsivät
Siinä sitä istuskeltiin ja rentouduttiin katsellen ihmisvirtaa, yksien tuloa ja toisten lähtöä. Nopeat syövät hitaat, sanotaan ja näin oli myös vapautuvien terassipöytien kanssa. Viereissä pöydässä vaihtui väki lennossa, kun mies laski siihen tarjottimensa ja palasi auttamaan rouvaa juomien kanssa.

Viuuuhh. Naps!

Tuli ja meni.

Lokki.

Se nappasi kinuskileivoksen päällisen, nielasi sen "Gulps" ja yritti palata uudelle kierrokselle. Minä ja nainen naapuripöydästä olimme eri mieltä asiasta ja säästimme edes toisen leivoksen kahvittelijoille. Hymyillen, mutta hiukan päätä pyöritellen pariskunta otti takaiskunsa vastaan ja sitten mies palasi tiskille hakemaan rouvalleen kuorrutettua omaa herkkua.

... Ei ole helppoa enää keskustassa...

Joko löydät katetun paikan herkutteluun tai sitten osallistut jännittävään leikkiin: Syönkö itse vai annanko kaverille kanssa.

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Miehet, nuo ronskit mutta niin herkät

Maanantai aamuna kävellessäni juna-asemallemme hiljaiset kitaran kielet herättivät aistini.

Pian näin jo asemalaiturin ja siellä yksin penkillä istumassa ulkoisesti harmahtavan elämäntaiteilijan.
Miehen, ison lierihatun ja akustisen kitaran.

Mies lauloi Kurjuuden kuningasta. Ääni oli pehmeämpi kuin Tuomarin, laulu yhtä kauniin rauhallista ja vähäeleisen soinnukasta.

Laulu ja sointi tuli jostain ulkokuoren ja sanoitusten sisäpuolelta. Meille muille matkaajille tarjottiin joitain puhdasta, suorastaan helmiä. Olipa hieno aamun aloitus =)

Sitten tänään junan penkille istahtaessani huomaan vastapäätäni istuvan miehen. Sillä on raikkaan vihreä T-paita päällä ja käsissään priiman näköinen Tex Willer (nro4 /2007). Kannessa on lierihattuinen mies virittämässä joustaan äärimmilleen, ja naamassa miesten tapaan toiminnan aiheuttama pienoinen irvistys.

Kiinnostava lehti selvästikin, sillä lukijan katse on tiukka ja ilme kova. Pää kääntyy reippaasti aina seuraavalle sivulle. Huomaan miehen paidan alakulmassa olevan pieniä valkoisia kukkasia. Ei tämä sittenkään voi olla mikään pahis. Ei voi olla ;-)

Lierihattumiehet ovat olleet liikkeellä kanssani tällä viikolla =)

tiistai 5. heinäkuuta 2011

Meren ja oliiviöljyn tuoksu

Matkasin toiseen maahan. Olin paikassa, josta aamu alkoi aina hyvällä fiiliksellä. Kun silmät raottuivat sen verran, että tiesin aamun tulleen, kävin avaamassa pariovet selälleen. Annoin raikkaan ilman tulvia huoneeseen, lintujen liverryksen kuulua paremmin ja merimaiseman hivellä mieltäni ja ihoani. Palasin joka kerta vielä sänkyyn, makoilemaan tuohon hetkeen ja aloittamaan aamuni ihmetellen.

Katselin rautakaiteen sydämen muotoisia koukeroita,
vihreitä puiden latvoja
ja taas kerran meren värejä.

Ai mulla on tuollaiset varpaat ja tää lakana tuntuu tällaiselta...

Ja miten tuo meren pinta taas on muuttunut.

Hmmm.. kuullostaa siltä. että aamukahvit on keitetty ja aamuleivät haettu.

Elän tätä vielä hetken ja sitten siirryn hyvään seuraan ja päivän aloitukseen...

Ihmeellistä.

Monesti matkallani huomasin vain olevani. Tässä ja nyt. Juttelemassa, syömässä, kuuntelemassa, juomassa, varjossa, auringossa, vedessä...

Ihmeellistä tosiaankin.

Tämä kauneus. Tuo ystäväni, joka löysi taivaallisen talon meille. Se ystävällinen omistaja, joka toi vaimonsa leipomaa kakkua. Nämä kaikki ihmiset ympärilläni. Meidät niin erilaiset, mutta kuitenkin toistemme kanssa hyvin toimeentulevat.

Olin ja elin, kuunnellen kuinka kaskaat saivat uskomattoman äänen aikaiseksi ja sitten kuin yhdestä päätöksestä ne hiljenivät. Nautin veden pinnan katselusta, pysähdyin kesken kirjan lukemisen varjojen leikkien seuraamiseen sekä hauskuutin itseäni katselemalla kuinka tuuli luki kirjaa.

Nyt on onneksi muistot, tunne mielessäni ja vieläpä ihollanikin  =)