maanantai 16. lokakuuta 2017

Kauniiden asioiden äärellä

Tiedätkö sen hetken kun loma on tulossa, mutta et oikein ehdi ajatukseen mukaan? Minulle kävi juuri näin. Työt painoivat päälle, ystävän tapaaminen oli sovittu ja vielä grönlantilaisen Niven keikka oli tulossa. Perjantai-iltana kuitenkin pakkaan pikkuruiseen matkalaukkuun kevyitä vaatteita. Ja sitten huokaisen...

Vähän kymmenen jälkeen aamulla astelen Rooman ikiaikaisilla kaduilla, ensikertaa elämässäni. Sää on aurinkoinen ja lämmin. On kuin olisin tipahtanut keskelle kesää :)

Minulla on neljä toivetta matkaltani, mutta kesäsäätä en osannut toivoakaan. "Eikä tässä vielä kaikki" sanoo Rooma minulle ja alkaa näyttää ihmeitään.

Museo e Cripta dei Frati Capuccini, Via Veneto 27 
Eräänä päivänä tutustumme kapusiinimunkkien kryptaan. Ulkoapäin ei arvaa yhtään mitä rakennuksen sisältä löytyy. Katselen munkkien upeita kirjoituksia ja piirroksia kirjoissa, jotka on saatu kuin taikomalla entisöityä ehjiksi.

Seuraavaksi astun kryptaan. Tunnelma on huumaava, rauhallinen ja kaunis. Ympärillämme on tuhansien munkkien luista tehtyjä kuvaelmia. Mikä taito onkaan asunut sen/niiden ihmisten sisällä, jotka ovat kryptan tähän asuun luoneet.

Katosta laskeutuu päällemme olkavarsista ja nikamista tehtyjä lamppuja tai meitä katselee pääkallo lantioluut enkelinsiipinä. Huoneissa lepää vielä muumioituneita munkkeja, heitä ympäröi pinotut pääkallot, koristellut seinät sekä katto.

Jossain lukee: "Mitä te olette nyt, me olimme kerran; mitä me olemme nyt, te tulette olemaan." Ja minä nyökkään myöntävästi.

Viale Tor Marancia 63, 00147 Roma
Toinen toiveeni on käydä katsomassa korttelia, jonka talojen päätyseiniin eri taiteilijat ovat tehneet upeita muraaleja.

Istahdamme bussin kyytiin, matka ei kestä kauaa ja kohta pyörimme korttelin jokaisen talon ympäri. Mahtavia taideteoksia. Suorastaan hurmaavia.

Olen niin iloinen, että muraalit ovat tulleet meillekin. Turussa bongasin kaksi upeaa muraalia. Helsingissä olen nähnyt jo useita, mutta ehdottomasti tällaista taidetta soisi joka puolelle maailmaa runsain mitoin. Miksei jopa jokaiseen kortteliin vähintään yksi työ.

Mitä enemmän kiemurtelen näiden talojen väleissä, sitä enemmän hymyilyttää :)

Olin varautunut etukäteen nuoruuden kaipuuseeni, Michelangelon maalauksiin, Sikstuksen kappelissa. Varasin ajoissa opastuksen ja ilokseni saamme erinomaisen taidehistorioitsijan vetämään kierrosta.

Etenemme Vatikaanissa kolme tuntia ja aika on juuri sopivan pituinen. Ympärillämme on mieletön määrä muitakin turisteja, mutta oppaamme on todella taitava ja pääsen sukeltamaan taideaarteiden saloihin. Lopulta tulemme kappelin ovelle ja opas jättää meidät hetkeksi itseksemme...

Paikka on lumoava, se on enemmän kuin osasin odottaakaan. Astun pienestä ovesta sisään ja seisahdan kappelin keskilattian etuosaan ja jään kuin naulittuna siihen. Sisälläni kulkee kummallinen värinä ja ihokarvat nousevat pystyyn. Niska kenossa minä näen vihdoin ne maalaukset, joita jo nuorena mietin Michelangelon maalanneen. Nuo kuvat, nuo värit, tuo tunnelma, mikä taito ja mikä voima. Ja miten ihmeessä tuo kaikki on edes mahdollista.

Kotona kaivan esiin muistiinpanot, jotka noin viisitoista vuotiaana kirjasin kuvaamataidonopettajani kertomuksesta. Näin Michelangelo kirjoitti maalatessaan Sikstuksen kappelin kattofreskoa:

Tunnen partani osoittavan taivaaseen ja takaraivoni tarttuu selkärankaani kun taas kylkiluuni kasvavat ilmassa yläpuolellani kuin harppu, siveltimeni tiputtaa kasvoilleni muuttaen minut koristelluksi katukäytäväksi.
Lanteeni kaivautuvat vatsaani ja vastapainoksi työnnän pylyni ylös kuin hevosen takapuolen; jalkani joita silmäni eivät vartioi, liikkuvat turhaan.
Nahkani venyy edestä pitkäksi kun taas takaa se on laskoksilla ja kutistuu ja olen taipunut kuin Syyrialainen jousi.
Vääriä ja outoja ovat sen vuoksi mieleni muotostavat arvostelut, sillä on vaikea tähdätä suoraan vääntyneellä hernepyssyllä.
Puolusta kuollutta kuvaani, Giovanni, ja kunniaani. Tunnen oloni pahaksi tässä paikassa enkä ole mikään maalari.

"Enkä ole mikään maalari" - miten käsittämätöntä puhetta... Onneksi freskot on saatu restauroitua. Värit ovat häikäisevät ja kappeli on kerrassaan upea.

Jätämme lopulta Vatikaanin ja tuhannet turistit taaksemme. Syömme pienessä perheravintolassa, käymme kaupassa ostamassa juotavaa ja herkkupalaa ja jatkamme matkaa tavalliseen tapaan kävellen. Ensin ohitse talojen, jalkakäytävän loputtua varovaisesti vilkkaan autotien viertä edeten ja jännittävien mutkien kautta tulemme puistoon.

Etsimme hetken mihin asettua, levitämme filtin ja istahdamme puiden alle. Kohta potkaistaan kengät jaloista, heilutellaan varpaita ja poksautellaan pulloista korkit ilmaan. Siellä täällä joku paikallinen tekee juoksulenkkiään. Papukaijat lentävät ja huutelevat mennessään.

Kun makaa ja katsoo ylös, ei silmissä näy enää kirkkaat maalatut tarinat, vaan huimat pitkät puiden rungot ja jossain taivaan kannella heiluvat vihreät havut. Jos lapissa onkin kauniita maata hiveleviä koivuja, niin täällä puiden rungot todellakin kiipeävät taivaaseen.

Koska kelloa ei tarvitse katsoa lomalla, niin loppupäivä lipuu puistossa kierrellen. Räpsyttelemme luomiamme ja kameran linssiä. Kun olemme haaveilleet tarpeeksi, lähdemme astelemaan kohti Trasteveren houkuttelevia ravintoloita.

Vaikka Pariisi on eräällä tavalla vienyt sydämeni, niin nyt myönnän, että Rooman historia, kaikki tämä luomisvimma ja nämä ystävälliset ihmiset ovat nyt asettuneet minuun. Olen saanut taas yhden uuden pisteen sydämeeni tässä maailmassa.

Monta hienoa paikkaa jäi näkemättä, mutta sehän on matkustamisen suola. Pieni nälkä, joka pitää ihmisen vireessä ja mielen virkeänä.

Nyt on ollut hyvä olla useampi päivä kotona. Katsella keltaisia ja punaisia lehtiä puissa. Nauttia tästä ajasta ja paikasta. Sillä kohta tulee marraskuu ja siltä odotan jo jotain todella suurta.

Ole utelias - jotain ihmeellistä tulee varmasti tapahtumaan :)
Olen ajatellut, että marraskuusta tulee uusi rakkauteni kohde. Enää en jaksa mutista mustasta maasta tai tihkusateesta. Jos valo onkin ulkona vähissä, niin sisälläni on alkanut polttaa taiteen sytyttyttämä palo.

Ah, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun jokin luova pistos neulaantuu minuun ;-).

Saa tulla - olen valmis :)

perjantai 29. syyskuuta 2017

Tänään vain hyggeillään

Sen piti olla aivan tavallinen torstai, sillä poikkeuksella, että keskiviikon kulttuuri-illanvietto oli siirretty minun väsymykseni vuoksi torstaille.

Aamu
No-niin, ensin menen töihin. Ja mitä saan aikaan? Pelkkää paniikkia päässäni. Noin tunnin verran olen taitava ja tehokas, mutta sen jälkeen ilmeisesti perhonen lennähtää maapallon toisella puolella päin puuta ja minun työnjälkeni mene persiilleen. Lähes kaikki mitä teen epäonnistuu. Kun viimeinenkin sähköpostini lähtee väärälle ihmiselle, teen korjausliikkeen, päätän pistää tietokoneen ruudun mustaksi ja lähden viimeistelemään hammaskalustoani suuhygienistille. Mikä täydellinen työpäivästä irtautuminen ;-)

Iltapäivä
Ennen illan kulttuuripläjäystä minulla on hetki omaa aikaa. Koska muistutan nahistunutta kurkkua, päätän lähteä kotiin lepäämään tunniksi ja palata sitten takaisin kaupunkiin. Istuessani junassa surffailen Taidehallin sivuille. Siellä todetaan, että paikka on poikkeuksellisesti tänään kiinni. Jep jep. Että silleen. Ei sitten mennä katsomaan Manifestoa... Laitan viestiä miehelle ja ajattelen, että tämä muistuttaa ikävästi päivän teemaani, sössimistä. Samalla äidiltä tulee tekstari, jossa hän ilmoittaa tulevansa kohtapuolin käväisemään. Kun olen saanut kotioven kiinni, soi ovikello ja otan äidin vastaan. Äiti on ihana reippauden perikuva (minä juuri nyt en). Sitten  raahaan itseni sohvalle istumaan ja katson puhelinta, joka piippailee miehen viestiä: Leffat ei kiinnosta. Mitäs jos vaan kotoillaan tänään, vedetään villasukat jalkaan ja ollaan hissukseen. "Luojan kiitos", pääsee suustani ja näpyttelemme hyggeilyn parantavasta voimasta parin viestin verran... ai ai, miten romanttista ;-)

Noniin! Meneekö puolisen tuntia ja sitten soi puhelin: Meidän matto on tullut! Mennäänkö hakemaan se tänään? Minä jarrutan kantapäilläni pitkin lattiaa ja olen muuttunut mykäksi järkytyksestä. Hiljaisuus kaikuu ilmeisesti luurin toisessa päässä, kun lopulta kuulen lauseen "Okei, mennään hakemaan se vaikka viikonloppuna". Minä rentoutan lihakseni ja mietin lämmintä kamomillateetä.

Ilta
Mies on tullut kotiin. Syömme yhdessä pakkasesta taidokkaasti loihtimaani ruokaa ja mies kuuntelee päivän kertomustani. Olen jo siinä pisteessä, että hihittelen. Sitten vakavoidun, minä nimittäin näen, kuinka häntä himottaa se matto. Kuulen ehdottavan lauseen ja lopulta myönnyn. Vaihdan ihmisten-ilmoille-meno-vaatteet päälleni ja istahdan autoon. Mattokauppa on helppoa, rahat heille ja matto meille. Ajellessamme kotiin toteamme, että samantien tässä voisi käydä ruokakaupassa ostamassa viikonlopun ruuat.

Ei vielä yö, mutta ihan liikaa kuitenkin
Puoli yhdeksän aikaan olemme takaisin kotona. Kun tavarat on laitettu kaappeihin minä kysyn, joko nyt saa laittaa villasukat jalkaan. Jotenkin tämä hyggeily oli raskasta ;-)

Ei tullut tälle viikolle sitten kulttuurikeskiviikkoa, eikä tullut myöskään kotoilutorstaita. Onneksi on kuitenkin tulee aina perjantai, jolloin voi korvata viikon menetetyt kynttilä-villasukka-teenjuonti-lakritsinsyönti-höpöttely-ja hassutteluhetket. Eli ei muuta kuin perjantaihyggeilyn pariin...


maanantai 25. syyskuuta 2017

Heijastuksia

Aamulla avaan silmäni. Katson kuinka vieruskaveri nousee ylös ja katoaa toiseen huoneeseen. Kuuntelen olotilaani ja totean, että kaktus kurkussani on kasvanut ja tuntuu tukkivan henkeni.

Miehen lukulampun valo paistaa kirkkaasti ja minä jään tuijottamaan tyhjäpäisenä ensin sitä ja hetken päästä miehen yöpöydän antimia. Kaveri aina yrittää, se todella yrittää hillitä itseään, mutta jossain vaiheessa vähintään yksi kirjapino on huiman huteran näköinen. Tänään edessäni on keskikokoinen torni, täynnä runoja ja henkisesti kehittäviä kirjoja. Oma yöpöytäni ei koskaan näytä tuollaiselta, en saa sitä millään samaan tilaan. Täytyy myöntää etten haluaisikaan ;-)

Mietin siinä samalla, että toivottavasti tasapainon löytämisestä tulee seuraava kasvutarinani. Olen viikonlopun aikana osallistunut (ja lähtenyt ikävä kyllä kesken pois) konferenssista, joka ravisteli minua ja suhdetta itseeni.

Konferenssi liittyi siihen, miten erilaisia ja kuitenkin samanlaisia me ihmiset olemme. Vaikka me puhuimme eri kieliä, puhuimme kaikki samaa. Meillä kaikilla oli eriväriset silmälasit silmillämme, ja siitäkin huolimatta, että katsoimme maailmaa omista motiiveistamme ja tarpeistamme käsin, me hyväksyimme toisemme. Ei maanosa, ei ihonväri, ei uskonto, ei käytöstavat, ei mikään saanut meitä osoittamaan sormella toisiamme. Miten ihana kokemus.

Tiedän, että olen tipahtanut syvälle kuoppaan vuoden sisällä, mutta viikonloppu vahvisti minua entisestään kiinnittämään huomiota siihen, mitä toivon itseltäni, mitä teen kasvamiseni eteen, miten puhun ihmisistä ja miten toimin heidän kanssaan.

Tunnustan, että tiedän maailmasta ja itsestäni vieläkin aivan liian vähän. Tietämättömyys ei ole kivaa, mutta tutkimusmatka voi olla hyvinkin antoisaa. Jos haluan elää hyvää ja innostavaa elämää, niin nyt on sopiva hetki antaa itselle lupa innostua ja etsiä uusia rajojani kasvattavia asioita, sellaisia, joiden pinoamista saatan juuri nyt pelätä, heh heh.

Toivottavasti loppuvuodesta kehittyy uusi, hieno ja tasapainotettu pino kokemuksia ja omien rajojen ylityksiä. Tekisi mieli tanssia, mutta ei... sitä ennen pitää juoda lämmintä teetä ja antaa itselle lepoa ja sympatiaa =D

lauantai 16. syyskuuta 2017

Pitikö mennä koskemaan? Pitikö?

Ikkunan pesu. Harrastan sitä maksimissaan kaksi kertaa vuodessa. Tänä keväänä odotin siitepölyajan loppumista, jonka jälkeen odotin piharemontin valmistumista (se kestikin heinäkuun loppuun asti) ja lopulta räväytin pesuaineet lasien pintaan ja huiskin lastalla kuivaksi.

Kyllä se olikin ihanaa, se valon sisään tulo, kunnes...

kului pari viikkoa ja saapui ukkosmyrsky, jota menin ihailemaan parvekkeelle. Katselin mustaa taivasta ja tuulta, joka notkisti puut ensin pohjoiseen, sitten etelään ja takaisin pohjoiseen aloittaen samalla vaakasateen suoraan päälleni. Minä siirryin innoissani sisemmälle katsomaan pihalle kasvavaa järveä, mutta seuraavana päivänä tuijottelin mykistyneenä ikkunoitani. Niihin ukkosmyrsky oli sylkäissyt rumasti kaikki pienen metsikön ja lähipuiden irtoshitit.

Arvatkaa montako kertaa olen auringon paistaessa katsellut noita räkäisyjä, jotka peittää koko keittiön ja suurimman osan olohuoneenkin ikkunaa. Todella monta. Ja aina olen lamaantuneena kääntänyt vain selkäni ja huokaissut.

Mutta tänään. Tänään päätin olla reipas. Ensin hoidin keittiön ja seuraavaksi siirryin olohuoneeseen. Hilasin ikkunalaudalta ja ikkunan alla tasolta kaikki kamat ensin pois. Kiipesin tason päälle venytin itseni maksimipituuteen tehden laajoja vaakavetoja vasemmalta oikealle. Vaihdoin suodattimet, kun niin pitää kuulema tehdä (kaikkea sitä nykyajan ikkunoissa onkin, ennen ei ollut kuin tiivisteet). Vielä piti pestä parvekkeen puoli, se likaisin lasipinta, ja kun olin nyt vauhdissa, niin hoidin samalla kertaa siirrettävät kesäkukat ja pesin jopa kaikki ruukut. Olin jo ihan valmista kamaa, mutta olohuoneessa odotti vielä lopputyöt.

"Onko pakko jos ei enää huvita?", kysyin itseltäni. Mutta kun kukaan ei vastannut, niin aloin siirrellä kasveja takaisin paikoilleen.  Keittiöön se basilika, joka syödään alle aikayksikön pelkäksi rangaksi. Ja olohuoneeseen ne ainoat sisäkukat, joita osaan oikeasti kasvattaa. Orkideat.

En tiedä onko orkideat masokisteja, mutta minun hoivissani niistä jokin aina kukkii. Ihan totta. Nytkin ne roikottivat painavia kukkavanojaan ja minä päätin asetella ne vähän eri lailla ikkunalaudalle. Mutta pitikö mennä säätelemään? Pitikö? Koskin huolimattomasti yhteen tukikeppiin ja sitten kuului naps. Kukkavana jäi nysänä käteeni irralleen. Höh!

Kyllä ei pitäisi mennä koskemaan kukkiviin kukkiin... Tai ei pitäisi edes siirrellä niiden ruukkuja. Tai oikeastihan mun ei pitäisi enää ikinä pestä ikkunoita! Ikkunanpesusta ei ole kuin harmia, mä huomaan...

Kuka haluaa tästä lähtien tulla meille pesemään ikkunoita?!?

Odotellessani vapaaehtoisia (Supermies?) menen sohvalle ja selvitän viimeiset kappaleet Paula Hawkinsin kirjasta Nainen junassa. On muuten koukuttava teos :)

maanantai 11. syyskuuta 2017

Olen kiitollinen!

Sain Leenalta kiitollisuushaasteen, joka osui kuin nenä päähän ajankohtana, jolloin syksyn lomani päättyy. Tarkoituksena on kertoa viikon kiitollisuuden aiheista ja haastaa kolme bloggaajaa.

Minun viikkoani täyttivät mm. seuraavat kiitollisuuden aiheet:

Maanantain herääminen

Olen eilen laskeutunut Saariselän aurinkoiseen syksyyn. Istun vieraassa pöydässä. Katselen ulos ikkunasta, naava roikkuu puussa, maa peittyy puolukan ja mustikan varpuihin. Ei ole kiire minnekään ja aamukin on vasta alkanut.

Minä syön eilen poimimiani variksenmarjoja aamuherkussa. Miten meheviä, miten raikkaita. Miten upeaa on, että meillä on metsät täynnä vitamiinipommeja vapaasti poimittavaksi. Tämä maa tekee minut niin iloiseksi.



Tiistain rakkausmuisto

Minä olen kävellyt pitkään. Kiipeän tunturille ja laskeudun sieltä alas. Otan valokuvan tuulen tuivertaessa hiuksemme pystyyn ja lähetämme sen rakkaallemme etelään.

Muistan kuinka juuri tässä paikassa vuosi sitten söimme eväitä ja kuinka leikkisästi nakkelit minua puolukoilla. Nautimme toisaalla puron varrella kuukkelin vierailusta ja olimme yhtenä (pienenä) suurena perheenä samoilemassa.

Ja minä olen niin onnellinen kun sinä olet olemassa, vaikket olekaan täällä luonamme juuri nyt.


Keskiviikon väsymystä

Teemme taas pidempää päivämatkaa. Tänään tuijottelen jo kolmatta opastaulua, jonka mukaan perille on matkaa 5,2 - 5,6 km. Onhan se kummallista, kun kilometrejä kuluu ja aina vaan perillepääsyyn on vitonen jäljellä ;-).

Olemme huomanneet, että jokaisena päivänä viimeisillä kilometreillä jalkamme alkavat painaa, ja ryhdymme huvittavasti kehittelemään kiertoreittejä viimeisen ylämäen ohittamiseksi.

No, kun lopulta näen sen ylämäen, minä päätän että suoraan ylös vaan, pitkällä ja voimakkaalla askeleella. Ei yhtään kompurointia ja minä olen perillä reilusti ennen sinua. Sitten näen, kuinka sinä olet oikaissut aidan alitse. Senkin rontti ;-)

Ja kuten jokaisena päivänä minä olen kiitollinen, että kehoni jaksaa kävellä eteenpäin. Että saan raikasta ulkoilmaa ja varsinkin täällä ja nyt: minä pääsen saunaan. Mikä ihana keksintö sauna onkaan.

Torstain herkuttelua

Tänään on päivä, jolloin olemme vain. Ei yhtään hikistä kävelyä, vain höntsää. Tiedäthän sen kävelytavan, jossa edetään hitaasti nautiskellen. Höpötellään niitä näitä ja pysähdytään heti kun siltä yhtään tuntuu.

Päivän kohteemme on tunnelmallinen Cafe Porotupa, jonka isäntä Marko tarjoaa meille ensin poro- ja lohitäytteiset letut. Jälkiruuaksi mieheni ottaa herkullisen omenatoscapiirakan ja minä saan makean letun, johon on levitelty isosti ja paksusti lakkasydän. Marko ja syyskuun "apulainen" rupattelevat kanssamme, aurinko paistaa upeasti terassille, porontaljat lämmittävät penkin päällä ja elämä on täydellistä.

Minut täyttää onnen tunne, kun maailmassa on ihmisiä, jotka pitävät pieniä kahviloita, tarjoavat siellä rakkaudella tehtyjä asioita ja elävät juuri sitä elämää, jota kaipaavat.

Perjantain yhteenvetoa

On reissun viimeinen päivä. Olen levännyt. Olen ollut onnellinen täällä. En tiedä miksi levottomuus iskee niin usein. Täällä, poissa uutisten ja älämölön ääreltä, kuukkeleiden kanssa keskustellessa ja revontulien loimotellessa maailma muuttuu heti helpoksi.

Olen suojellut omaa napaani ja kohdellut sitä rakkaudella. Olen antanut sille hyvää ruokaa, ravintoa, josta suolisto pitää. Silitellyt sitä, jotta mieli rauhoittuu ja stressi kaikkoaa. Olen rakastanut sen ympärillä olevaa pyöreyttä, sillä olinpa millainen tahansa, niin tämä keho liikuttaa minua ja hengittää puolestani.

Ja hengittäessä mieli rauhoittuu. Silloin näen sen mikä toimii.

Mille ajatukseni annan, se kasvaa.

Kun olen levollinen on maailmani levollinen. Jos voin ohittaa mieleni jatkuvan haluan-enhalua-tykkään-entykkää ja olla vain, huomaan, että asiat on hyvin juuri nyt.

Olen kiitollinen että taas kerran muistan ja ymmärrän, vaikka tämä hetki kestäisi vain lyhyenkin aikaa.

Lauantain hauskaa

Olen herännyt ja noussut ylös. Talo on hiljainen, niin kuin kerrostalo vain joskus osaa olla. Olen pari tuntia tässä paikallani. Katselen pihaa, tutkailen kukkasia, jotka ovat selvinneet hyvin hengissä -ehkä jopa paremmin kuin läsnäollessani :). Olen yksin, vaikka oikeasti meitä on enemmän. Ensin herää nuorempi ja sitten vanhempi mies. Me istumme aamiaispöytään ja rupattelu jatkuu kuten eilen illalla. Ja kuinka minä nautin. Nautin tästä arjesta.

Päivälla teemme yhtä jos toista. Kuka menee minnekin, mutta lopulta palaamme taas yhteen. Välillä sohvailemme kaksin Vain elämää -tallenteen seurana ja jossain toisessa vaiheessa kolmisin teemme jotain aivan muuta.

Olen niin kiitollinen, että loman jälkeen tulee arki ja se tuntuu hyvältä. Tavallinen eläminen on arvokasta.


Sunnuntain lepoa

Kokoan tätä kiitollisuushaastevastausta. Mietin, etten ehtinyt vastata luovan lauantain haasteeseen, mutta näin tällä kertaa.

Kuuntelen radiota ja vaikka nostalgia soi, en tunne itseäni vanhaksi. Tunnen olevani samanlainen kuin ennen, samat toiveet, unelmat matkoista ja yhdessäolosta, odotukset siitä mitä pitäisi ehtiä tehdä ja ymmärrys ettei kaikkeen aina taivu. Tänään tulen tekemään pieniä kotitöitä ja odotan äidin tupsahtavan käymään.

... niin se äiti pistäytyi ja jatkoi matkaansa...  miehetkin tulivat kotiin ja toivat ystävältämme kaksi isoa kesäkurpitsaa.

Ja minä olen kiitollinen että olen, että musiikki täyttää elämäni sopukat, taide rikastuttaa mieltäni, äidiltä saamani villasukat lämmittävät jalkojani, ystävän tarjoamat kasvikset ravitsevat meitä ja uuni valmistaa ruuan loppuun helposti ja vaivattomasti.

Tämä viikko näyttää olevan taputeltu valmiiksi :)

* * *

Kuten haasteessa pyydetään, laitan sen eteenpäin kolmelle henkilölle. Vapaasti vastaten ja ilman pakkoa tietenkin, osoitan tällä kiitollisuushaastella:

Marjaanaa blogiin Marjaanan maja
Marikaa osoitteeseen Kinttupolut
Jaelia sinne aurinkoiseen Appelsiineja ja hunajaa maahan

Syyskuu on alkanut. Nautitaan meidän rauhallisesta luonnosta ja värikkäistä hetkistä :)

torstai 31. elokuuta 2017

Kakkua ja hammaslääkäriä

Himpskatti! Ajattelin eilen, kun huomasin olleeni hidas ja saamaton. Otin itseäni niskasta kiinni,  selvittelin pari asiaa ja sitten laitoin kutsun työkavereilleni.


Kun olin saanut tämän "hoida heti elokuun alussa" tehtäväni pois päiväjärjestyksestä, olin hyvällä tuulella. Samalla tajusin unohtaneeni elämässä sen tärkeimmän asian: jakamisen ilon.

Antaminen, sellainen, josta ei odota vastapalvelusta, on mitä mainioin tapa pitää itsensä paremmalla tuulella. Kyllä näin on :)

No, jakamistaloutta on erilaista, kuten vaikka jokavuotinen hammaslääkärillä käynti. Lähdin vähän viimetipassa liikenteeseen ja kipitin kaupungin läpi niin pitkin askelin, kuin vaan saatoin. Ilmottautumisen jälkeen ehdin juuri laskea peräni odotustilan tuolille, kun ovi avautui ja nuori naislääkäri ohjasi minut siihen kallellaan olevaan tuoliin. Juttelimme hetkisen niitä ja näitä. "Että tarkastukseen tulit sitten?" "Käytätkös sinä mitään hammasvälipuhdistimia?" "Ja olikos mitään lääkitystä?" "Onko mitään vaivoja?" Tässä kohtaa takeltelin, lyhensin mielessäni listaani ja sanoin nopeasti, ettei ole hammasvaivoja...

Sitten avasin suuni ja nainen laittoi sellaisen pikkupeilin kitaani, liikutti sitä ylhäällä oikealta vasemmalle edeten sisäpuolelta ulkopuolelle. Suhutteli välillä jollain välineellä ja katseli valolla yhteen jos toiseen hammasväliin. Hetkiseksi tilanne muuttui, kun huoneeseen tuli toinen lääkäri, jolle opastettiin tietokoneen tallennuskikkoja.  Kohta kuitenkin avasin leukani taas suureksi, lääkäri kävi loput hampaani läpi, pisteli neulalla ikeniä ja sanoi: "Tosi hyvältä näyttää. Oikein hyvin puhdistettu. Että ensivuonna sitten uudestaan." Nousin ylös tuolilta, katsoin häkeltyneenä ympärilleni, otin tavarani ja kiitin kovasti.

Ulkona mietin mitä oikein tapahtui. Olinkohan ollut kymmentä minuuttiakaan huoneessa ja sain jo lähtöluvan ilman, että olin ehtinyt edes jäykistyä kunnolla. Kummallista. Tämä oli paras hammaslääkärissäkäyntini ikinä!

Melkein tanssin siinä alamäkeä kävellessäni. Mietin miten kiva on, kun hampaat on kunnossa. Kuinka on tosi hienoa, että saan viettää työpäiviäni hyvien tyyppien seurassa. Ja mikä parasta, huomaan olevani paremmalla tuulella. Vau!

Yritän nyt nähdä maailman taas keveämpien luomien läpi. Kiinnitän enemmän huomiota siihen mikä toimii. Tästä on taas hyvä jatkaa :)

Sinulle toivon mitä parasta loppuviikkoa. Listataan mielessämme tänään ainakin kolmea asiaa, jotka ovat olleet jollain tavalla hyviä asioita minulle itselleni 

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Nainen, onko energiasi ja intohimosi kateissa?

Olen harvinaisen huonoa seuraa
eniten itselleni, mutta ikävä myöntää, tämä tunne voi levitä myös lähiympäristöön.

Ärsyttävää...
Mutta toisaalta, nyt tiedän mistä tämä jatkuva vitutus suurimmaksi osaksi johtuu.

Olimme jokin aika sitten kirjakaupassa, sellaisessa ihanassa, jossa oli kahvila kyljessä. Olin upottautunut syvälle pehmeään tuoliin, nautiskelin kukallisesta kupista tuoretta kahvia. Katselin suklaakohvehdin kiiltävää päällyspaperia ja mietin miten kauan pystyn pitkittämään suklaan himoa. Yllättäen itseni jaksoin kohtuullisen pitkään :)

Istuin ja seurasin kuinka mies kierteli ja kaarteli, katosi kulman taakse tullen taas kohta näkyviin. Eräällä kierroksellaan se toi minulle hyytävän punakantisen kirjan käteen ja sanoi: katsos tuota... Minä otin kirjan vastaan, selasin sitä ensin epäluuloisesti, mutta kun olin lukenut ensimmäiset sivut, upposin syvemmälle tuoliin sekä kirjaan ja aloin tajuta asioita.

Ne, jotka ovat matkanneet kanssani pidempään, ovat tietoisia, että kivut kulkevat mukanani todennäköisesti hamaan tappiin saakka. Elän niiden kanssa, välillä hyvissä sielun voimissa ja toisinaan vaipuen itkupotku-ratkaisukeskeisettömään-raivariin.

Jos koskaan milloinkaan olen ollut enemmän hämmästynyt kuin tuota kirjaa lukiessani, niin kiellän sen nyt. Ei. En ole ollut. Minä tavasin kirjakaupan tuolissa listaa vaivoista ja ruksin mielessäni omaa luetteloani.

Tässä osa kirjan oirelistasta epämääräisessä järjestyksessä:

huonosti nukutut yöt, väsymys, ärtymys, itsetunto kadotettuna, selkä-, nivel-, ja lihaskivut, päänsärky, tihentynyt pissalla käyminen, ummetus, seksuaalinen haluttomuus, mielihyvän vähentyminen, yhdyntäkivut, hikoilu (lämmönsäätelyhäiriö), yllättävät raivonpuuskat, tulehdukset, sydämen rytmihäiriöt, tykytykset ja muljahdukset, verenpaineen kohoaminen, itkuisuus, ilottomuus jne.

Siis elämäni kulku: sydämen tykytykset, loputon väsymys, ilottomuus, kivut, ärtymys, kivut, tulehdukset, vitutus ja taas kerran kivut. Yksinkertaisesti elämän energia ja intohimo kateissa.

Jos sinä sisareni, nainen siellä jossain, mietit kuten minä usein: Mikä hitto minua oikein vaivaa? Miksen voi olla niinkuin nuo muut, normaali ja ihana? Jos päiväsi kuluvat kuunnellessa kehoasi ja sen tuskia ja nappasit yllä olevasta listasta useamman itsellesi. Niin mieti, voisiko sinulla olla
  • raudanpuuteanemia (selviää verikokeella, ei pelkkä hemoglobiini vaan ferritiiniarvot), 
  • kilpirauhashormonin kanssa ongelmia (yhtälailla selviää verikokeesta) tai sitten 
  • estrogeenin puute -vaihdevuodet (näkyy verikokeessa FSH arvon kohoamisena). 
Kahdessa ensimmäisessä on erittäin samantyylisiä oireita (väsymys ja kivut siellä sun täällä, painon nousu yms.), ja jos et ole enää suloisen nuori parikymppinen, niin myös tuo alin pallukka voi olla oireesi syy. Ihan totta.

Minä tomppeli olin ajatellut, että vaihdevuosiin kuuluu vain hikoilu. Hah! Olin täysin tietämätön, että estrogeenin väheneminen voi aiheuttaa kaiken maailman vaivoja. Omien oireitteni syyt ovat tietysti monisyisiä ja oma asiani. Mutta tunnustan olleeni naurettavan naiivi ajatuksissani vaihdevuosista.

"Homonierityksen väheneminen iän karttuessa sairastuttaa ja aiheuttaa elämänlaadun huononemista ja rapistumista. Monien hormonien eritys on runsainta noin 20-25 -vuotiaana. Eritys vähenee hiljalleen ja monia hormoneita on ihmisen elimistössä jo 40 -vuotiaana ainoastaan puolet huippuajoista." Näin kirjoittaa Maija Kajan kädessäni olevassa kirjassa: Sukellus kuumaan aaltoon - Naisen vaihdevuodet, terveys ja hormonit.

Olen nyt imenyt tietoa monista kirjoista. Ja olen kiittänyt ja kumartanut kirjastopalvelulle. Ja tietysti kiittänyt miestäni, joka antoi minulle lahjaksi ymmärryksen siemenen sekä sellaiselle sielunystävälleni, joka ymmärsi minua heti kun avasin sanaista arkkuani. Tieto ei todellakaan lisää tuskaa, se luo pohjan hoitaa itseään parhaimman kyvyn mukaan.
Kaj Lindgård - prinsessa ja sammakko
Kuten joku viisas on sanonut: jos sinun pitää syödä kaksi sammakkoa aamulla, aloita suuremmasta. Minä aloitan päiväni tästäkin lähtien tunnin läsnäololla itseni kanssa. En luovuta, en ole koskaan ollut elämäni suhteen luovuttaja. Rakkaudessani lääkitsen itseäni parhaimmalla tietämykselläni, syön enemmän ajatuksen kanssa, kuuntelen musiikkia, joka resonoi mukavasti ja liikun jaksamiseni rajoissa.

Tästä lähtien minun täytynee kai entistä enemmän miettiä kuinka kauan jaksan tuoksutella konvehtia ennen sen nauttimista. Käyskennellä reilusti luonnon siimeksessä. Katsoa rauhallisia ja suloisia vanhuksia sekä iloisia lapsia ja miettiä, että juuri tuollaiseksi minäkin tulen (enkä tosiaankaan miksikään kiukkuiseksi ja pelottavaksi naiseksi). Kunhan vaan selviän tästä hetkestä. Nyt. Tämä vaihe tulee menemään ohi (tai sitten se saattaa jatkua pitkään, heh heh) ja juuri sen vuoksi juuri tämä hetki on tärkeä. Olla pitkämielinen itselleen ja keskittyä siihen mikä toimii. Ehkä onkin hyvä asia, tämä naisena kasvaminen ;-).

Muista sinäkin pitää itsestäsi huolta. Pidä myös läheisistäsi huolta. Ollaan yhdessä vahvempia, rohkeampia ja lempeämpiä