lauantai 18. marraskuuta 2017

Älyvapaita ja muita ajatuksia

Vetelin viululla omaa sooloani, vetelin oikein antaumuksella. Olin kietoutuneena niin tiukkaan seittiin, että pääni oli haljeta. Onneksi torstaina kuitenkin luin Positiivareista sanat:

  Älä märehdi kohdallesi osuneita väärinkäytöksiä.
  Mudassa kieriskely ei ole paras tapa puhdistautua.
  -Aldous Huxley

Meni melkein omena väärään kurkkuun, koska olin jo aika haka mutapainissa itseni kanssa. Sen sijaan, että olisin sukeltanut syvemmälle, otin ajatuksesta vaarin ja tartuin töiden jälkeen jonkun mainosmiehen lauseeseen:


Hyvä ruoka - parempi mieli

Nappasin Hesarista uuden Palak dal -reseptin ja lähdin kauppaan ostamaan vihreää pinaattia, oranssia linssiä ja kellertävää sinapinsiementä. Kotona nuuhkin innoissani mausteiden tuoksua pannulla ja ruokaillessa päätin saada henkistä apua viisaasta miehestä edessäni.

Miten sä teet sen? Miten sä olet noin pirun rauhallinen?

Ja se kertoi miten meditointi on ajan kanssa muuttunut syvemmäksi, miltä se tuntuu ja miten tämä kaikki on vaikuttanut mieleen ja olotilaan.  Olin kateudesta melkein yhtä vihreä kuin se pinaatti, jonka käytin ruokaan. Mutta koska kateus on voimavara vain kun sitä käyttää eteenpäin menoon, niin mietittiin miten voisin päästä samankaltaiseen tyyneyteen ja tehtiin mulle suunnitelma: Meditoin, missä, milloin.

Sitä saa mitä tilaa

Puolitoista päivää meni paremmalla asenteella, jopa innostuneena. Tänään nappasin keittiönpöydän käsittelyyni. Hioin sen ja puhdistin pölystä. Levitin vahan ja totesin siipalle, että tähän pöytään ei saa koskea kahteenkymmeneen minuuttiin, jottei uusi vahaus mene pilalle! Heiluin onnellisena keittiössä, touhusin sitä sun tätä ja katsoin pöydän pintaa. Hyvältä näyttää. Paljon paremmalta kuin ennen. Mutta tuo yksi kohta... ja otin siveltimen käteen, tein korjausliikkeen, väärän sellaisen ja saamari, pilasin vahauksen. Siis miestä kielsin koskemasta pöytään, mutta itse menin sörkkimään. Mikä tollo! Lopulta mies kävi hakemassa mulle järeää hiomapaperia jolla vedin pinnan puuhun asti paljaaksi ja aloitin alusta. Voi jösses sentään.

Ikävä juttu, mutta samalla hauska

Ajattelen tuota mummon lausetta ja totean, etten tottele itseäni, vaikka muka olen aina oikeassa ;-). Laitan Areenan aalloille ja kuuntelen ihanan äänen omaavaa Susanna Vainiolaa, joka soittaa hyviä kappaleita Kissankehto ohjelmassaan. Tällä hetkellä ja tässä tunnetilassa minua koskettaa eniten tämä jakso.

Koska päivän sössimiset ja onnistumiset on hoidettu kuntoon, niin jäljelle jää vain glögin lämmittäminen ja mantelin pureskeleminen.

Eli ei tässä muuta kuin: paljon parempaa viikonlopun jatkoa sinulle :)

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Jos se ei lopu, se jatkuu

Marraskuu on hyvä kuukausi. Tajusin muutama vuosi sitten tämän Leenan vihjeestä. Aiemmin kuukausi oli vuoden pimein ja lamauttavin, mutta ei enää.

Nyt minusta on hyvä aika laskeutua loppuvuoteen. Kukaan ei odota marraskuulta ihmeitä, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi tämä on ihmeiden kuukausi.  Jos minua ei huvita mennä illalla ulos, pysyn tyynesti sisällä. Pimeinä iltoina voin oikein hyvin lukea kirjoja, ottaa kynän käteen ja kirjoittaa vaikka postikortteja, opetella uusia asioita tai vain hissutella.

Olen tehnyt tänäkin vuonna pienen marraskuun tekemiset -listan. Listani on kohtuullinen, sillä pitkästä to do listasta tulen vain pahalle tuulelle:
  • joululahjat - hoidetaan nyt, näin minun ei tarvitse kulkea paniikkiväen puristuksissa jouluhärdellissä (poikkeuksena on Vanhan joulumyyjäiset, josta haen itselleni jotain pientä)
  • vessan silikonin vaihto - toimin päällysmiehenä, koska homma on delegoitu siipalle toteutettavaksi loka-marraskuussa
  • luistelemaan rautatientorille - jonain pimeänä iltana lähden rautatientorille harrastamaan taidotonluistelua (en siis osaa, mutta mitäs se haittaa)
  • äidillä ja isällä kyläily - ei kaipaa selityksiä 
  • keittiön pöydän vahaus
  • armoton villasukkatanssi + hoilaa kovaa ja korkealta -oma hetki
  • jonkin uuden ruokalajin kokkaaminen
viisi päivää hengissä

Sitten ihan muuta.

Kävin marraskuun ensimmäisenä päivänä ostamassa kotiin uuden kasvin. Sellaisen vielä hienosti elossa olevan. Jos muistat kesäisen postaukseni edellisestä vihreästä, niin ehkä mietit, kannattaako minun käydä tällaisilla ostoksilla. Sitä minä nimittäin mietin.

Ehkä lyön itseni kanssa vetoa, kuinka pitkään tämä kaunotar pysyy hengissä. Enkä pistä pahakseni, jos haluat kommentoida oman arvauksesi =D


Tulipa tässä vielä mieleen:
Teille, jotka ehkä teitte jonkinlaisen uudenvuoden lupauksen. Tiedoksi, että milloinkaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Vielä on riittävästi aikaa tehdä ihmeitä, kunhan teet asiat hyvillä mielin, etkä ota niistä paineita =D

Tästä on hyvä jatkaa. Sillä jos jotain ei lopeta, niin se jatkuu. Ja jokin jatkuu aina siihen asti, kunnes muutan suuntaa 

lauantai 28. lokakuuta 2017

Pikapikaa

Nappasin tämän Rosanpunaista kultaa -blogista.

Tule mukaan leikkiin. Nopeasti ja vain yhdellä sanalla =D

1. Missä kännykkäsi on? Eteisessä
2. Puolisosi? Nojatuolissa
3. Hiuksesi? Sekaisin
4. Äitisi? Ahkera
5. Isäsi? Hidastunut
6. Suosikkisi? Hekuma
7. Unesi viime yöltä? Kadonnut
8. Mielijuomasi? Lakritsitee
9. Unelmasi? Taiteilija
10. Missä huoneessa olet? Olohuoneessa
11. Harrastuksesi? Monenlaisia
12. Pelkosi? Liiallisia
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Hauskanpidossa
14. Missä olit viime yönä? Sängyssäni
15. Jotain, mitä sinä et ole? Mies
16. Muffinsit? Jäk
17. Toivelistalla? Laskuvarjohyppy
18. Paikka, jossa kasvoit? Helsinki
19. Mitä teit viimeksi? Piirsin
20. Mitä sinulla on ylläsi? Villasukat
21. Televisiosi? Kiinni
22. Lemmikkisi? Orkideat
23. Ystävät? Ilahduttavia
24. Elämäsi? Tyyntä
25. Mielialasi? Rento
26. Ikävöitkö jotakuta? Kyllä
27. Auto? Kesärenkailla
28. Jotain, mitäs sinulla ei ole ylläsi? Puristavaa
29. Lempikauppasi? Pieni
30. Lempivärisi? Vaaleanpunainen
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään
32. Milloin viimeksi itkit? Eilen
33. Kuka on tärkein läheisesi? Kotiväki
34. Paikka, jonne menet uudelleen ja uudelleen? Kävelemään
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Tuntematon
36. Lempiruokapaikkasi? Selleritön


torstai 26. lokakuuta 2017

Leffassa: Blade Runner 2049


Vuonna 2049 Los Angeles on ahdas, ahdistava ja tummasävyinen paikka. Ilmasto on sekaisin ja saastunut ja olemme pilanneet tämän kauniin maapallon. Ihmisten seassa elää biologisia robotteja. Kestävämpiä ja vahvempia kuin ihmiset, sellaisia, jotka ovat hyviä erilaisiin tehtäviin, rankkoihin, vaarallisiin tai pitkäpiimäisiin.

LAPD:n poliisi K on myös tällainen replikantti. Hänen tehtävänään on "siivota pois" vanhoja malleja, lainsuojattomia, niitä jotka aiheuttivat ihmiskunnalle ongelmia. Erään tällaisen tehtävän aikana K saa selville tietoa, joka johtaa hänet erilaiselle tielle. Ja koska en juonipaljastuksia suosi, niin tähän elokuvan alkuun päätän itse tarinan...

Olemme kai kautta aikojen haaveilleet ihmismäisistä, auttavista ja älykkäistä "koneista". Mikä helpotus olisikaan replikantti, joka palvelee milloin haluan ja miten haluan. Ihmisrobotti, joka tekee raskaat työt, jopa ne meille mahdottomat. Ja miten samalla mielemme halajaa koneille inhimillisyyttä. Haluaisiko robotti itselleen tunteet, sielun taikka vapauden? Jos näin, niin miten maailmamme kävisi silloin?

Elokuvan tarina on todella hieno ja maailma erittäin visuaalinen. Sääilmiöiden vaihtelu ahdistavasta harmaudesta piiskaavaan sateeseen tai lumiseen maahan on upeaa. On lumoavaa katsoa, kun lumihiutale laskeutuu replikantin kädelle tai kuinka hologramminainen kokee vesisateen ihollaan.

Pidän erityisesti tämän elokuvan temposta, nopeista toimintakohtauksista joilla ei mässäillä, mutta jotka ovat tehokkaita. Värähtelevistä tilanteista joissa tekniikka ei pelaa normaalisti ja niistä viipyilevistä hetkistä, jolloin kaikki värjäytyy kultaan sekä okraan ja maasta nousee valtavia raajoja kuin pylväät Karnakin temppelissä.

Blade Runner 2049 saa ajattelemaan ihmisyyttä, tämän maailman tilaa ja tulevaisuutta. Elokuva on kuin maalaus, jonka eteen tekee mieli istua uudestaan. Ja näin aion tehdä. Ostan uuden lipun menen takaisin kokemaan vaikuttavan kuva- ja äänimaailman sekä nauttimaan näyttelijöiden ja ohjaajan taitavasta työstä.

Naisroolityöt ovat kerrassaan hienoja, samoin pääosan Ryan Goslingin on erinomainen. Ainoastaan Leto Wallacen roolissa jää minulle vähän etäiseksi, mutta siihen voi olla syynä se, että luin kenet rooliin oli alunperin ajateltu. No, kaikkea ei voi saada ja tätä toivetta ei enää koskaan. Yhteenvetona väittäisin elokuvan olevan täydellinen.

Suosittelen kaikille. Ei haittaa, vaikket olisi nähnyt alkuperäistä Ridley Scottin Blade Runneria tai vaikket pitäisi scifistä. Tämä elokuva on niin hieno, että ravistelisin ennakkoluulojani ja kokeilisin jotain uutta.

Ja jos olet pystynyt olemaan näkemättä traileria, niin unohda se. Lähde vaan elokuvateatteriin, valitse mieluiten isoin sali ja sitten uppoudu syvälle pehmeään tuoliin...


Ohjaus: Denis Villeneuve
Kuvaus: Roger Deakins
Musiikki: Hans Zimmer ja Benjamin Wallfish
Käsikirjoitus: Hampton Fancher ja Michael Green

Pääosissa:
K - Ryan Gosling
Joi - Ana de Armas
Luy - Sylvia Hoeks
Lt. Joshi - Robin Wright
Decard - Harrison Ford
Niander Wallace - Jared Leto




Finnkinolle: Suurkiitokset sille järkevälle tyypille, joka oli ymmärtänyt, ettei elokuvaa tarvitse tykittää jatkuvasti yli 100db:n voimalla elokuvateatterissa. Sain pitkäastä aikaa olla leffassa ilman korvatulppia ja koin täydellisen elokuvatuokion. Hijaisuus oli hiljaista, humina oli syvää ja musiikki sävähdyttävää. Sali värähteli hienojen ääniefektien mukaan ja minä kehräsin siinä penkilläni.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Kauniiden asioiden äärellä

Tiedätkö sen hetken kun loma on tulossa, mutta et oikein ehdi ajatukseen mukaan? Minulle kävi juuri näin. Työt painoivat päälle, ystävän tapaaminen oli sovittu ja vielä grönlantilaisen Niven keikka oli tulossa. Perjantai-iltana kuitenkin pakkaan pikkuruiseen matkalaukkuun kevyitä vaatteita. Ja sitten huokaisen...

Vähän kymmenen jälkeen aamulla astelen Rooman ikiaikaisilla kaduilla, ensikertaa elämässäni. Sää on aurinkoinen ja lämmin. On kuin olisin tipahtanut keskelle kesää :)

Minulla on neljä toivetta matkaltani, mutta kesäsäätä en osannut toivoakaan. "Eikä tässä vielä kaikki" sanoo Rooma minulle ja alkaa näyttää ihmeitään.

Museo e Cripta dei Frati Capuccini, Via Veneto 27 
Eräänä päivänä tutustumme kapusiinimunkkien kryptaan. Ulkoapäin ei arvaa yhtään mitä rakennuksen sisältä löytyy. Katselen munkkien upeita kirjoituksia ja piirroksia kirjoissa, jotka on saatu kuin taikomalla entisöityä ehjiksi.

Seuraavaksi astun kryptaan. Tunnelma on huumaava, rauhallinen ja kaunis. Ympärillämme on tuhansien munkkien luista tehtyjä kuvaelmia. Mikä taito onkaan asunut sen/niiden ihmisten sisällä, jotka ovat kryptan tähän asuun luoneet.

Katosta laskeutuu päällemme olkavarsista ja nikamista tehtyjä lamppuja tai meitä katselee pääkallo lantioluut enkelinsiipinä. Huoneissa lepää vielä muumioituneita munkkeja, heitä ympäröi pinotut pääkallot, koristellut seinät sekä katto.

Jossain lukee: "Mitä te olette nyt, me olimme kerran; mitä me olemme nyt, te tulette olemaan." Ja minä nyökkään myöntävästi.

Viale Tor Marancia 63, 00147 Roma
Toinen toiveeni on käydä katsomassa korttelia, jonka talojen päätyseiniin eri taiteilijat ovat tehneet upeita muraaleja.

Istahdamme bussin kyytiin, matka ei kestä kauaa ja kohta pyörimme korttelin jokaisen talon ympäri. Mahtavia taideteoksia. Suorastaan hurmaavia.

Olen niin iloinen, että muraalit ovat tulleet meillekin. Turussa bongasin kaksi upeaa muraalia. Helsingissä olen nähnyt jo useita, mutta ehdottomasti tällaista taidetta soisi joka puolelle maailmaa runsain mitoin. Miksei jopa jokaiseen kortteliin vähintään yksi työ.

Mitä enemmän kiemurtelen näiden talojen väleissä, sitä enemmän hymyilyttää :)

Olin varautunut etukäteen nuoruuden kaipuuseeni, Michelangelon maalauksiin, Sikstuksen kappelissa. Varasin ajoissa opastuksen ja ilokseni saamme erinomaisen taidehistorioitsijan vetämään kierrosta.

Etenemme Vatikaanissa kolme tuntia ja aika on juuri sopivan pituinen. Ympärillämme on mieletön määrä muitakin turisteja, mutta oppaamme on todella taitava ja pääsen sukeltamaan taideaarteiden saloihin. Lopulta tulemme kappelin ovelle ja opas jättää meidät hetkeksi itseksemme...

Paikka on lumoava, se on enemmän kuin osasin odottaakaan. Astun pienestä ovesta sisään ja seisahdan kappelin keskilattian etuosaan ja jään kuin naulittuna siihen. Sisälläni kulkee kummallinen värinä ja ihokarvat nousevat pystyyn. Niska kenossa minä näen vihdoin ne maalaukset, joita jo nuorena mietin Michelangelon maalanneen. Nuo kuvat, nuo värit, tuo tunnelma, mikä taito ja mikä voima. Ja miten ihmeessä tuo kaikki on edes mahdollista.

Kotona kaivan esiin muistiinpanot, jotka noin viisitoista vuotiaana kirjasin kuvaamataidonopettajani kertomuksesta. Näin Michelangelo kirjoitti maalatessaan Sikstuksen kappelin kattofreskoa:

Tunnen partani osoittavan taivaaseen ja takaraivoni tarttuu selkärankaani kun taas kylkiluuni kasvavat ilmassa yläpuolellani kuin harppu, siveltimeni tiputtaa kasvoilleni muuttaen minut koristelluksi katukäytäväksi.
Lanteeni kaivautuvat vatsaani ja vastapainoksi työnnän pylyni ylös kuin hevosen takapuolen; jalkani joita silmäni eivät vartioi, liikkuvat turhaan.
Nahkani venyy edestä pitkäksi kun taas takaa se on laskoksilla ja kutistuu ja olen taipunut kuin Syyrialainen jousi.
Vääriä ja outoja ovat sen vuoksi mieleni muotostavat arvostelut, sillä on vaikea tähdätä suoraan vääntyneellä hernepyssyllä.
Puolusta kuollutta kuvaani, Giovanni, ja kunniaani. Tunnen oloni pahaksi tässä paikassa enkä ole mikään maalari.

"Enkä ole mikään maalari" - miten käsittämätöntä puhetta... Onneksi freskot on saatu restauroitua. Värit ovat häikäisevät ja kappeli on kerrassaan upea.

Jätämme lopulta Vatikaanin ja tuhannet turistit taaksemme. Syömme pienessä perheravintolassa, käymme kaupassa ostamassa juotavaa ja herkkupalaa ja jatkamme matkaa tavalliseen tapaan kävellen. Ensin ohitse talojen, jalkakäytävän loputtua varovaisesti vilkkaan autotien viertä edeten ja jännittävien mutkien kautta tulemme puistoon.

Etsimme hetken mihin asettua, levitämme filtin ja istahdamme puiden alle. Kohta potkaistaan kengät jaloista, heilutellaan varpaita ja poksautellaan pulloista korkit ilmaan. Siellä täällä joku paikallinen tekee juoksulenkkiään. Papukaijat lentävät ja huutelevat mennessään.

Kun makaa ja katsoo ylös, ei silmissä näy enää kirkkaat maalatut tarinat, vaan huimat pitkät puiden rungot ja jossain taivaan kannella heiluvat vihreät havut. Jos lapissa onkin kauniita maata hiveleviä koivuja, niin täällä puiden rungot todellakin kiipeävät taivaaseen.

Koska kelloa ei tarvitse katsoa lomalla, niin loppupäivä lipuu puistossa kierrellen. Räpsyttelemme luomiamme ja kameran linssiä. Kun olemme haaveilleet tarpeeksi, lähdemme astelemaan kohti Trasteveren houkuttelevia ravintoloita.

Vaikka Pariisi on eräällä tavalla vienyt sydämeni, niin nyt myönnän, että Rooman historia, kaikki tämä luomisvimma ja nämä ystävälliset ihmiset ovat nyt asettuneet minuun. Olen saanut taas yhden uuden pisteen sydämeeni tässä maailmassa.

Monta hienoa paikkaa jäi näkemättä, mutta sehän on matkustamisen suola. Pieni nälkä, joka pitää ihmisen vireessä ja mielen virkeänä.

Nyt on ollut hyvä olla useampi päivä kotona. Katsella keltaisia ja punaisia lehtiä puissa. Nauttia tästä ajasta ja paikasta. Sillä kohta tulee marraskuu ja siltä odotan jo jotain todella suurta.

Ole utelias - jotain ihmeellistä tulee varmasti tapahtumaan :)
Olen ajatellut, että marraskuusta tulee uusi rakkauteni kohde. Enää en jaksa mutista mustasta maasta tai tihkusateesta. Jos valo onkin ulkona vähissä, niin sisälläni on alkanut polttaa taiteen sytyttyttämä palo.

Ah, tuskin maltan odottaa sitä hetkeä, kun jokin luova pistos neulaantuu minuun ;-).

Saa tulla - olen valmis :)

perjantai 29. syyskuuta 2017

Tänään vain hyggeillään

Sen piti olla aivan tavallinen torstai, sillä poikkeuksella, että keskiviikon kulttuuri-illanvietto oli siirretty minun väsymykseni vuoksi torstaille.

Aamu
No-niin, ensin menen töihin. Ja mitä saan aikaan? Pelkkää paniikkia päässäni. Noin tunnin verran olen taitava ja tehokas, mutta sen jälkeen ilmeisesti perhonen lennähtää maapallon toisella puolella päin puuta ja minun työnjälkeni mene persiilleen. Lähes kaikki mitä teen epäonnistuu. Kun viimeinenkin sähköpostini lähtee väärälle ihmiselle, teen korjausliikkeen, päätän pistää tietokoneen ruudun mustaksi ja lähden viimeistelemään hammaskalustoani suuhygienistille. Mikä täydellinen työpäivästä irtautuminen ;-)

Iltapäivä
Ennen illan kulttuuripläjäystä minulla on hetki omaa aikaa. Koska muistutan nahistunutta kurkkua, päätän lähteä kotiin lepäämään tunniksi ja palata sitten takaisin kaupunkiin. Istuessani junassa surffailen Taidehallin sivuille. Siellä todetaan, että paikka on poikkeuksellisesti tänään kiinni. Jep jep. Että silleen. Ei sitten mennä katsomaan Manifestoa... Laitan viestiä miehelle ja ajattelen, että tämä muistuttaa ikävästi päivän teemaani, sössimistä. Samalla äidiltä tulee tekstari, jossa hän ilmoittaa tulevansa kohtapuolin käväisemään. Kun olen saanut kotioven kiinni, soi ovikello ja otan äidin vastaan. Äiti on ihana reippauden perikuva (minä juuri nyt en). Sitten  raahaan itseni sohvalle istumaan ja katson puhelinta, joka piippailee miehen viestiä: Leffat ei kiinnosta. Mitäs jos vaan kotoillaan tänään, vedetään villasukat jalkaan ja ollaan hissukseen. "Luojan kiitos", pääsee suustani ja näpyttelemme hyggeilyn parantavasta voimasta parin viestin verran... ai ai, miten romanttista ;-)

Noniin! Meneekö puolisen tuntia ja sitten soi puhelin: Meidän matto on tullut! Mennäänkö hakemaan se tänään? Minä jarrutan kantapäilläni pitkin lattiaa ja olen muuttunut mykäksi järkytyksestä. Hiljaisuus kaikuu ilmeisesti luurin toisessa päässä, kun lopulta kuulen lauseen "Okei, mennään hakemaan se vaikka viikonloppuna". Minä rentoutan lihakseni ja mietin lämmintä kamomillateetä.

Ilta
Mies on tullut kotiin. Syömme yhdessä pakkasesta taidokkaasti loihtimaani ruokaa ja mies kuuntelee päivän kertomustani. Olen jo siinä pisteessä, että hihittelen. Sitten vakavoidun, minä nimittäin näen, kuinka häntä himottaa se matto. Kuulen ehdottavan lauseen ja lopulta myönnyn. Vaihdan ihmisten-ilmoille-meno-vaatteet päälleni ja istahdan autoon. Mattokauppa on helppoa, rahat heille ja matto meille. Ajellessamme kotiin toteamme, että samantien tässä voisi käydä ruokakaupassa ostamassa viikonlopun ruuat.

Ei vielä yö, mutta ihan liikaa kuitenkin
Puoli yhdeksän aikaan olemme takaisin kotona. Kun tavarat on laitettu kaappeihin minä kysyn, joko nyt saa laittaa villasukat jalkaan. Jotenkin tämä hyggeily oli raskasta ;-)

Ei tullut tälle viikolle sitten kulttuurikeskiviikkoa, eikä tullut myöskään kotoilutorstaita. Onneksi on kuitenkin tulee aina perjantai, jolloin voi korvata viikon menetetyt kynttilä-villasukka-teenjuonti-lakritsinsyönti-höpöttely-ja hassutteluhetket. Eli ei muuta kuin perjantaihyggeilyn pariin...


maanantai 25. syyskuuta 2017

Heijastuksia

Aamulla avaan silmäni. Katson kuinka vieruskaveri nousee ylös ja katoaa toiseen huoneeseen. Kuuntelen olotilaani ja totean, että kaktus kurkussani on kasvanut ja tuntuu tukkivan henkeni.

Miehen lukulampun valo paistaa kirkkaasti ja minä jään tuijottamaan tyhjäpäisenä ensin sitä ja hetken päästä miehen yöpöydän antimia. Kaveri aina yrittää, se todella yrittää hillitä itseään, mutta jossain vaiheessa vähintään yksi kirjapino on huiman huteran näköinen. Tänään edessäni on keskikokoinen torni, täynnä runoja ja henkisesti kehittäviä kirjoja. Oma yöpöytäni ei koskaan näytä tuollaiselta, en saa sitä millään samaan tilaan. Täytyy myöntää etten haluaisikaan ;-)

Mietin siinä samalla, että toivottavasti tasapainon löytämisestä tulee seuraava kasvutarinani. Olen viikonlopun aikana osallistunut (ja lähtenyt ikävä kyllä kesken pois) konferenssista, joka ravisteli minua ja suhdetta itseeni.

Konferenssi liittyi siihen, miten erilaisia ja kuitenkin samanlaisia me ihmiset olemme. Vaikka me puhuimme eri kieliä, puhuimme kaikki samaa. Meillä kaikilla oli eriväriset silmälasit silmillämme, ja siitäkin huolimatta, että katsoimme maailmaa omista motiiveistamme ja tarpeistamme käsin, me hyväksyimme toisemme. Ei maanosa, ei ihonväri, ei uskonto, ei käytöstavat, ei mikään saanut meitä osoittamaan sormella toisiamme. Miten ihana kokemus.

Tiedän, että olen tipahtanut syvälle kuoppaan vuoden sisällä, mutta viikonloppu vahvisti minua entisestään kiinnittämään huomiota siihen, mitä toivon itseltäni, mitä teen kasvamiseni eteen, miten puhun ihmisistä ja miten toimin heidän kanssaan.

Tunnustan, että tiedän maailmasta ja itsestäni vieläkin aivan liian vähän. Tietämättömyys ei ole kivaa, mutta tutkimusmatka voi olla hyvinkin antoisaa. Jos haluan elää hyvää ja innostavaa elämää, niin nyt on sopiva hetki antaa itselle lupa innostua ja etsiä uusia rajojani kasvattavia asioita, sellaisia, joiden pinoamista saatan juuri nyt pelätä, heh heh.

Toivottavasti loppuvuodesta kehittyy uusi, hieno ja tasapainotettu pino kokemuksia ja omien rajojen ylityksiä. Tekisi mieli tanssia, mutta ei... sitä ennen pitää juoda lämmintä teetä ja antaa itselle lepoa ja sympatiaa =D